Golden Victory
Virallinen nimi: Golden Victory
Kutsumanimi: Vikke Rotu: connemaranponi Syntymäaika, ikä: 21.06.2020, 5-vuotias |
Sukupuoli: ori
Säkäkorkeus: 141cm Koulutustaso: VaB, re 120cm, CIC2 Painote: koulupainotteinen |
Väri: ruunikonkimo (Ee/AA/Gg)
VH-tunnus: VH20-035-0065 Kasvattaja: Golden Leaves, Englanti Omistaja: VRL-13542, Golden Leaves |
KTK-III
3 Star Prospect - arvosteltu kesäkuussa 2020.
3 Star Prospect - arvosteltu kesäkuussa 2020.
Sukutaulu
i. Deepvillage's Valley Vand conn, rnkm, 142cm KTK-III |
ii. Deepvillage's Vargo conn, km, 140cm |
iii. Volcano II conn, rnkm, 142cm |
iie. Deepvillage's Marieta conn, tprn, 140cm | ||
ie. Deepvillage's Eponet conn, rnvkkkm, 141cm |
iei. Escorada Jam conn, rnvkkkm, 144cm | |
iee. Deepvillage's Elicee conn, km, 137cm | ||
e. Reverse conn, rnpäist, 139cm |
ei. Rainy day conn, rnpäist, 139cm |
eii. Eagle conn, m, 140cm |
eie. Hallucination conn, rtpäist, 138cm | ||
ee. The Last Laugh conn, rn, 140cm |
eei. Minisurprise conn, trn, 140cm | |
eee. Catarine conn, rt, 143cm |
Jälkeläiset
s. 09.07.2020, conn-o. Golden Velocity, VH20-035-0075, e. Golden Sunrise
Luonnekuvaus
Vikke on ollut varsasta saakka oikein älykäs tapaus - eikä se ainakaan vielä näin Goldenin ensimmäisenä kasvattina, ja emänsä Rillan ensimmäisenä varsana ole osoittanut, että emän kettumaisuus periytyisi. Vikke on yritteliäs ori, jolla olisi menoa ja meininkiä vaikka muille jakaa, ja siksi se ei sovellu aivan aloittelijan käteen. Ori on oppivaisuutensa puolesta täysi kymppi, ja toimiikin hienosti monitoimiponina!
Hoidettaessa Vikke käyttäytyy fiksusti, joskus tosin ehkä hieman kärsimättömästi. Ori kuitenkin uskoo heti, kun vähän komentaa. Liikaa kuitenkaan ei saa komentaa, sillä Vikellä on herkät tunteet. Vikke pitää ihmisistä, ja kunnioittaa niitä suuresti, ja aina yrittää tehdä kaiken oikein ja toivotusti. Siksi orilla menee hieman tunteisiin, jos häneen ei ollakkaan tyytyväisiä. Kaikki toimenpiteet Viken kanssa ovat aina sujuneet mallikkaasti, ensimmäisistä elinpäivistä alkaen.
Ratsain Vikke saa täyden kympin. Se ei ole mikään extra-automaatti, mutta ehkä puoliautomaatti kuitenkin. Vikellä on hyvät askellajit, ja ori tuntuu helpolta ja kivalta ratsastettavalta jo ensimmäisestä käyntiaskeleesta lähtien. Vikke yrittää aina miellyttää ratsastajaansa, poikkeuksetta. Kouluponina Vikke on ehdottoman paras, juuri näistä kaikista mainituista syistä; se on oppivainen, älykäs, miellyttämisenhaluinen ja askellajeiltaan hieno. Esteilläkin Vikke osoitti upeaa osaamista, ja ylitti vanhempiensa tasot mennen tullen. Vikke ei ole koskaan tehnyt mitään tuhmaa, ja saa siinäkin suhteessa täyden kympin, ja toimii tallin luottoponina.
Muiden hevosten seurassa Vikke on fiksu. Sen voisi varmasti tarhatakin muiden kilttien orien ja ruunien kanssa, vaikka meillä Goldenissa orit tarhaavatkin yksin. Myös seurassa kentällä, tallissa, kilpailupaikalla, milloin missäkin, Vikke on erityisen mukava. Se saattaa yrittää ottaa kontaktia, muttei koskaan ole edes luiminut ja pörähtänyt ilkeästi. Tosin, jos toinen osapuoli tekee niin Vikelle, saattaa hänen herkät tunteensa ottaa taas vallan.
Hoidettaessa Vikke käyttäytyy fiksusti, joskus tosin ehkä hieman kärsimättömästi. Ori kuitenkin uskoo heti, kun vähän komentaa. Liikaa kuitenkaan ei saa komentaa, sillä Vikellä on herkät tunteet. Vikke pitää ihmisistä, ja kunnioittaa niitä suuresti, ja aina yrittää tehdä kaiken oikein ja toivotusti. Siksi orilla menee hieman tunteisiin, jos häneen ei ollakkaan tyytyväisiä. Kaikki toimenpiteet Viken kanssa ovat aina sujuneet mallikkaasti, ensimmäisistä elinpäivistä alkaen.
Ratsain Vikke saa täyden kympin. Se ei ole mikään extra-automaatti, mutta ehkä puoliautomaatti kuitenkin. Vikellä on hyvät askellajit, ja ori tuntuu helpolta ja kivalta ratsastettavalta jo ensimmäisestä käyntiaskeleesta lähtien. Vikke yrittää aina miellyttää ratsastajaansa, poikkeuksetta. Kouluponina Vikke on ehdottoman paras, juuri näistä kaikista mainituista syistä; se on oppivainen, älykäs, miellyttämisenhaluinen ja askellajeiltaan hieno. Esteilläkin Vikke osoitti upeaa osaamista, ja ylitti vanhempiensa tasot mennen tullen. Vikke ei ole koskaan tehnyt mitään tuhmaa, ja saa siinäkin suhteessa täyden kympin, ja toimii tallin luottoponina.
Muiden hevosten seurassa Vikke on fiksu. Sen voisi varmasti tarhatakin muiden kilttien orien ja ruunien kanssa, vaikka meillä Goldenissa orit tarhaavatkin yksin. Myös seurassa kentällä, tallissa, kilpailupaikalla, milloin missäkin, Vikke on erityisen mukava. Se saattaa yrittää ottaa kontaktia, muttei koskaan ole edes luiminut ja pörähtänyt ilkeästi. Tosin, jos toinen osapuoli tekee niin Vikelle, saattaa hänen herkät tunteensa ottaa taas vallan.
Kilpailusijoitukset
Päiväkirjamerkinnät & valmennukset
01.08.2020, kirjoittanut Ashley Cox (omistaja, VRL-13542), ERJ tarinakilpailu (sijoitus 4/5)
Fiilikseni eivät olleet kovin korkealla. Viken kanssa ei ollut lähiaikoina sujunut ollenkaan hyvin. Tuntui, ettei mikään ollut sujunut. Power Jumpista lähtien kaikki oli mennyt aivan päin pöpelikköä. Jokaiset estekilpailut Power Jumpin jälkeen olivat menneet samalla kaavalla - poni aina jähmettyi radalle, enkä tiennyt mitä tehdä. Treeneissä taas kun meni aina niin upeasti. Tuntui jopa surkealta olla taas estekilpailuissa, kun tiesi, ettei tästä tule mitään. Oma ensimmäinen kasvatti, ensimmäinen itse ratsukoulutettu poni alla, enkä tiennyt mitä tehdä. Hypätessäni satulaan, itku kiipesi kurkkuuni.
Verryttelyhypyt menivät ainakin sinne päin. Ei mitään ihmeellistä, Vikke tuntui hyvältä, ehkä asteen jännittyneeltä. Heti, kun pääsisimme radalle, tiesin, että se tapahtuisi taas.
Päädyin ulos kävelemään. Olimme verrytelleet hieman liian aikaisin. Seurasin Pähkinälaakson kilpailuiden järjestäjiä - osa vaikutti stressaantuneilta, osa katseli meneillään olevaa suoritusta työnsä ohessa. Kivinen tallirakennus näkyi toisella puolen, ja vaikutti hiljaiselta, kun taas kentällä ja maneesilla tapahtui. Vikke pärskähti. Ensimmäinen merkki! Ehkä se olisi sittenkin rento!
- Seuraavana vuorossa Alda Grant hevosellaan Moonstone! Valmistautuu Cox, Lovell, Groos, kuului kaiuttimista.
- Sinun vuorosi on pian! rakas lapseni Erica juoksi meitä kohti.
- Kai se olisi aika kävellä kohti kentän reunaa, vastasin, ja pyysin Vikkeä kääntymään.
Seurasin Aldan suoritusta. Todella nuori tyttö suuren hevosen kanssa. Hevonen pyrähti laukkaan, kuin nollasta sataan alle sekunnissa! Tyttö lennähti hieman taaksepäin, ja jäi ohjaan kiinni roikkumaan, josta suuri puoliveritamma ei selkeästi pitänyt, vaan näytti upean kevätjuhla - tai no ennemmin kesäjuhlapukin. Tyttö huudahti - Wou! mutta jatkoi ratsastamista. Moonstonella oli selkeästi vauhti päällä, ja nuoren tytön pidätteisiin tamma vastasi suurella pukilla. Tamma näytti jokseenkin huvittavalta, kun se koitti olla niin uskottava, mutta sen pukit vaikuttivat enemmän pikkutytön kiukuttelulta.
- Aldasta mahtaa tuntua pahalta, tyttöni Erica sanoi.
- Kuinka niin? kysyin.
- Puhuin hänen kanssaan verryttelyssä. Hän oli niin innoissaan, kun hänen äitinsä vihdoin suostui tuomaan hänet ihan oikeisiin estekilpailuihin. Harmi, että ne menivät hänen osaltaan noin huonosti, Erica selitti.
Yhtäkkiä kuului kova TUMPS. Niin kova, että jopa Vikke säpsähti. Viereemme oli lentänyt Moonstonen ratsastaja Alda, ja Moonstone näytti ravaavan kohti lähintä ruohotuppoa. Komealla kaarella hän todella lensi.
- Oletko kunnossa? kysyin hätääntyneenä tytöltä Erican, ja Pähkinälaakson väen juostessa auttamaan.
- Olenhan minä, tyttö vastasi, ja ehti nousta jo ennen, kuin kukaan edes ehti hänen luokseen. - No ensikerralla paremmin sitten.
Moonstone, joka ei ollut löytänyt kentän hiekanmurusta ollenkaan ruohotupsua, johon jättihevonen ylettäisi, käveli Aldan luo.
- Minä luotan sinuun täysin, ja tiedän, että joskus vielä onnistumme. Sinä et vain luota minuun vielä, ja se on ihan okei, tyttö sanoi hevoselleen, otti sen ohjista kiinni, ja lähti taluttamaan sitä kentältä pois.
Kuinka viisaita sanoja. Noin nuorelta tytöltä. Silloin minä sen tiesin,
- Minäkin luotan sinuun, sanoin allani kiltisti nököttävälle ponille. - Jos sinua pelottaa, etkä halua hypätä, se on ihan okei. Mutta tiedä se, että en kuuna päivänä lakkaa luottamasta sinuun.
Vikke pärskähti. Minä hymyilin.
- Seuraavana vuorossa Ashley Cox, hevosellaan Golden Victory! Valmistautuu Lovell, Groos, Austin! kuului kaiuttimista.
- No niin Vikke, nyt on meidän vuoromme, sanoin ponille.
Ori lähti kiltisti käyntiin. Hymyilin onnea. Tiesin, että nyt me onnistumme. Ja vaikkemme onnistuisi, tiesin sen, että minä luotin Vikkeen. Minun täytyy nyt vain uskoa itseeni, ja uskoa upeaan poniini. Ja ennen kaikkea, ratsastaa!
Tuomarin kommentti: Tästä tuli todella ihanat ja nostalgiset fiilikset, palasin ajassa taaksepäin niihin onnellisiin, ehkä hivenen siirappisiin heppatyttökirjoihin. Juoni oli selkeä ja tarinaan oli sisällytetty jonkinlainen pienimuotoinen Ashleyn kasvutarina - oivallus siitä, että aina ei tarvitse onnistua, kunhan yrittää. Aldan suorituksen vauhdikkuus tuli hyvin esille muusta ei-niin-vauhdikkaasta tekstistä ja hymy pinttyi varmaan loppupäiväksi suupielilleni. Olisin kaivannut lisää sitä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta toisaalta se olisi tehnyt tarinasta jo aivan erilaisen ja se nostalginen heppatyttökirjamaisuus olisi heitetty siinä ohessa mahdollisesti romukoppaan.
26.07.2020, kirjoittanut Ashley Cox (omistaja, VRL-13542), Power Jumpista kotiin
Fiilikset kotia kohti ajaessamme olivat ristiriitaiset. Treenit Power Jumpia varten Viken kanssa olivat menneet niin loistokkaasti, pieniä virheitä lukuunottamatta. Vikke oli ollut niin helppo, hyvä ja taitava ratsastettava. Kävimme jopa Power Jumpiin keskittyneessä yksityisvalmennuksessa, Suomessa saakka! Viken osalta taas Power Jump - viikonloppu ei ollut sujunut ollenkaan loistokkaasti. Lauantaina verryttely oli sujunut mallikkaasti, kun kilpailimme 120 senttimetrin korkeudella tasokkaassa luokassa. Radalle päästessämme kuitenkin poni jäätyi aivan totaalisesti, kuin myös ratsastaja, ja radan menimme aivan liian hitaasti, neljällätoista virhepisteellä. Pääsimme kuitenkin kilpailemaan arvoluokkaan sunnuntaina, joka ei sekään niinkään hyvin mennyt, läpi päästiin kahdellatoista virhepisteellä. Siinäkin Vikke jäätyi, ja minä puolestani hermostuin. Vaikka kilpailut olivatkin kovan luokan kisat, ja olimme molemmat kouluratsastuksen ystäviä, harmittihan ne huonot tulokset silti. Etenkin, kun treenit olivat menneet niin hyvin.
Olin silti ylpeä Vikestä. Se oli jaksanut pitkän matkan Englannista Suomeen, käyttäytynyt fiksusti, ja jaksanut useat treenit ennen koko matkaa. Ja vaikka kumpikin meistä jäätyi lauantain radalle, ja sunnuntaina toinen jäätyi ja toinen hermostui, pääsimme silti molemmat radat hyväksytysti läpi. Extrakorkeilla esteillä, ja ensimmäisellä omalla kasvatilla, omalla kouluponilla kouluratsastajana, olihan se jo super hieno suoritus.
25.07.2020, kirjoittanut Ashley Cox (omistaja, VRL-13542), Power Jump (sijoitus 29/31)
Kauniit kaksi connemaraani odottelivat vuokrakarsinoissaan - toinen aivan läpimärkä hiestä, ja toinen suloisen lastenponin näköinen kuiva poni odottamassa vuoroaan. Välillä (tai oikeastaan aina) mietin, miten juuri minun ensimmäinen kasvattini, juuri minun ponini, oli tuollainen täydellisyys. Kaikki samassa paketissa; kuuliaisuus, kiltteys, kapasiteetti, ja mun kasvatti!
Tallissa vilisi porukkaa, jotkut hoitamassa hevosiaan, toiset stressaamassa hevosiaan, ja jotkut vain katselemassa tai avustamassa. Useampi pienempi lapsi oli käynyt silittelemässä Scottia ja Vikkeä, etenkin Vikkeä, sillä se oli erinomainen tuohon tarkoitukseen. (Orja)lapseni Erica ja Jenny olivat jo hoitaneet Viken minulle melkein valmiiksi, enää kilpailunumero puuttui.
- Mikä se numero olikaan? tyttäreni Erica kysyi.
- 71, vastasin laittaessani blingeillä varustettua kisakypärääni päähäni.
- Äiti milloin minä pääsen Power Jumpiin? kymmenvuotias tyttäreni Jenny kysyi.
- Sitten, kun mulla on sulle 120cm hyppäävä poni, ja sitten kun olet itsekin suoriutunut ensin vaikka niistä helpon A:n kouluradoistakin, vastasin.
- Meillä on vaikka kuinka paljon poneja! Miksen saa kilpailla Amalla, se ainakin osaa!
Ama oli mieheni suuri ratsuponi, joka oli erityisen haastava, mutta erityisen hieno menopeli.
- Älä nyt vänkää, koitetaan nyt ensin suoriutua näistä kahdestakin ponista, vastasin, ja nappasin Viken ohjat käteeni.
Lähdin taluttamaan Vikkeä ulos tallista. Tyttäreni seurasivat perässäni. Tallin ovesta ulos päästessäni hyppäsin ponini selkään. Tytöt auttoivat minua molemmin puolin, tuntui ihan formulakuskilta, Vikkekin oli ihan ihmeissään.
- Tsemppiä, vanhempi tyttäreni huikkasi minulle, kun lähdimme Viken kanssa kävelemään kohti maneesia.
Saavuin maneesiin, ja siellä olikin jo uskomaton määrä porukkaa. Yritin bongailla miestäni Jonia, mutta en löytänyt häntä. Vikke vaikutti rennolta ja tyytyväiseltä kävellessäni ja katsellessani ympäri maneesia. Tunnistin muutamia hevosia, ratsastajia en niinkään. Suomenkieliset kuulutukset kuuluivat ensin, jonka jälkeen vasta englanniksi. Kuinka mukavalta tuntuikaan kuunnella välillä suomea jonkun muunkin suusta, kuin oman perheen. Vaikka minä olinkin perheestämme ainoa, jolla ei ole Suomen kansalaisuutta, oli maa minulle silti tärkeä.
- Hei! kuului katsomosta.
Se oli mieheni Joni. Rakas suomalainen mieheni Joni. Että tuntuikin kotoisalta. Oma rakas, ehkä jopa kaikkein rakkain poni allani, rakas mies vierelläni, suomen kieltä kuunnellen. Tuntui kodilta. Tuntui hyvältä. Tämä oli se rento fiilis ja kaunis hymy, jonka halusin pitää loppuun saakka.
19.07.2020, valmentaja Julius Palovaara, Power Jump - estevalmennus
Ashley Cox ratsasti maneesiin Golden Victoryllä, hyvin tasokkaan oloisella connemaranponilla. Vaikka ponissa oli selvästi potentiaalia ja Ashley vaikutti kaikin puolin ammattitaitoiselta, en voinut pitää Vikke-ponia minään muuna kuin söpönä. Söpöyden lisäksi Vikellä oli laadukkaan näköiset askeleet ja nuorena orina se osoitti vieraassa paikassa ihailtavaa kylmäjärkisyyttä olemalla kuin kotonaan – tai niin oletin, sillä ori ei uudesta paikasta hötkyillyt.
Ashleyllä ja Vikellä ei ollut Ashleyn kertoman mukaan mitään ongelmia ja paikanpäällä oltiin lisätreenin vuoksi. Koska hyvällä perusratsastuksella pärjää myös kiperissä tilanteissa vähintäänkin kohtuullisesti ja mahdollisilla erikoisilla tempuilla ei välttämättä saa kaikkialla kunniaa, päätimme tehdä perusharjoitteita, joista olisi myös tulevaisuudessa hyötyä.
Ensimmäiseksi pyysin Ashleytä lähestymään lävistäjillä olleita yksittäisiä pystyjä. Vikke hyppäsi oikein nätillä tekniikalla ja rauhallisesti, vaikka toisen esteen iloisen keltaiset puomit olisivat voineet olla saaliseläimen mielestä uhkaavia. Vaikka laukka itsessään oli laadukas, lähestyminen oli hieman vino. Uudella kierroksella ongelma toistui ja käskin Ashleytä varmistamaan, että istuu keskellä satulaa myös kevyessä istunnassa. Vikke näytti hakeutuvan ratsastajan painon alle hyvin herkästi, milloin ratsastajan vinous näkyi koko ponissa. Ashleyn istuessa vakaammin myös lähestymiset suoristuivat ja paketti pysyi paremmin kasassa.
Myös kisakorkeuden okserit ylittyivät helposti niin lyhyemmällä kuin pidemmälläkin tiellä. Viken ollessa nuori poni käskin Ashleytä olemaan vieläkin nopeampi apujensa kanssa, ettei Vikke turtuisi tai menettäisi hienoa asennettaan. Radalle siirtyessä ja Viken innostuessa kehotin mieluummin ottamaan pari terävämpää pidätettä, jonka jälkeen olemaan täysin rento kuin tekemään monia, hitaita pidätteitä ilman kunnollista myötäämistä.
Ashley ratsasti Vikellä siistin radan, vaikka potentiaalia selvästi löytyi myös toisen vaiheen ratsastamiseen. Sarjalle käskin ratsukon uudestaan, tällä kertaa paremmalla tuella. Vaikka ratsukko selviytyi sarjasta myös ensimmäisellä kerralla, selvemmällä tuella Vikke ylitti viimeisenkin esteen varmemmin ja ilman hipaisua puomiin.
Valmennuksen päätteeksi ihailin vielä kerran ääneen, kuinka mahtava luonne Vikellä tuntui olevan jo pelkän yhden valmennuksen perusteella.
Fiilikseni eivät olleet kovin korkealla. Viken kanssa ei ollut lähiaikoina sujunut ollenkaan hyvin. Tuntui, ettei mikään ollut sujunut. Power Jumpista lähtien kaikki oli mennyt aivan päin pöpelikköä. Jokaiset estekilpailut Power Jumpin jälkeen olivat menneet samalla kaavalla - poni aina jähmettyi radalle, enkä tiennyt mitä tehdä. Treeneissä taas kun meni aina niin upeasti. Tuntui jopa surkealta olla taas estekilpailuissa, kun tiesi, ettei tästä tule mitään. Oma ensimmäinen kasvatti, ensimmäinen itse ratsukoulutettu poni alla, enkä tiennyt mitä tehdä. Hypätessäni satulaan, itku kiipesi kurkkuuni.
Verryttelyhypyt menivät ainakin sinne päin. Ei mitään ihmeellistä, Vikke tuntui hyvältä, ehkä asteen jännittyneeltä. Heti, kun pääsisimme radalle, tiesin, että se tapahtuisi taas.
Päädyin ulos kävelemään. Olimme verrytelleet hieman liian aikaisin. Seurasin Pähkinälaakson kilpailuiden järjestäjiä - osa vaikutti stressaantuneilta, osa katseli meneillään olevaa suoritusta työnsä ohessa. Kivinen tallirakennus näkyi toisella puolen, ja vaikutti hiljaiselta, kun taas kentällä ja maneesilla tapahtui. Vikke pärskähti. Ensimmäinen merkki! Ehkä se olisi sittenkin rento!
- Seuraavana vuorossa Alda Grant hevosellaan Moonstone! Valmistautuu Cox, Lovell, Groos, kuului kaiuttimista.
- Sinun vuorosi on pian! rakas lapseni Erica juoksi meitä kohti.
- Kai se olisi aika kävellä kohti kentän reunaa, vastasin, ja pyysin Vikkeä kääntymään.
Seurasin Aldan suoritusta. Todella nuori tyttö suuren hevosen kanssa. Hevonen pyrähti laukkaan, kuin nollasta sataan alle sekunnissa! Tyttö lennähti hieman taaksepäin, ja jäi ohjaan kiinni roikkumaan, josta suuri puoliveritamma ei selkeästi pitänyt, vaan näytti upean kevätjuhla - tai no ennemmin kesäjuhlapukin. Tyttö huudahti - Wou! mutta jatkoi ratsastamista. Moonstonella oli selkeästi vauhti päällä, ja nuoren tytön pidätteisiin tamma vastasi suurella pukilla. Tamma näytti jokseenkin huvittavalta, kun se koitti olla niin uskottava, mutta sen pukit vaikuttivat enemmän pikkutytön kiukuttelulta.
- Aldasta mahtaa tuntua pahalta, tyttöni Erica sanoi.
- Kuinka niin? kysyin.
- Puhuin hänen kanssaan verryttelyssä. Hän oli niin innoissaan, kun hänen äitinsä vihdoin suostui tuomaan hänet ihan oikeisiin estekilpailuihin. Harmi, että ne menivät hänen osaltaan noin huonosti, Erica selitti.
Yhtäkkiä kuului kova TUMPS. Niin kova, että jopa Vikke säpsähti. Viereemme oli lentänyt Moonstonen ratsastaja Alda, ja Moonstone näytti ravaavan kohti lähintä ruohotuppoa. Komealla kaarella hän todella lensi.
- Oletko kunnossa? kysyin hätääntyneenä tytöltä Erican, ja Pähkinälaakson väen juostessa auttamaan.
- Olenhan minä, tyttö vastasi, ja ehti nousta jo ennen, kuin kukaan edes ehti hänen luokseen. - No ensikerralla paremmin sitten.
Moonstone, joka ei ollut löytänyt kentän hiekanmurusta ollenkaan ruohotupsua, johon jättihevonen ylettäisi, käveli Aldan luo.
- Minä luotan sinuun täysin, ja tiedän, että joskus vielä onnistumme. Sinä et vain luota minuun vielä, ja se on ihan okei, tyttö sanoi hevoselleen, otti sen ohjista kiinni, ja lähti taluttamaan sitä kentältä pois.
Kuinka viisaita sanoja. Noin nuorelta tytöltä. Silloin minä sen tiesin,
- Minäkin luotan sinuun, sanoin allani kiltisti nököttävälle ponille. - Jos sinua pelottaa, etkä halua hypätä, se on ihan okei. Mutta tiedä se, että en kuuna päivänä lakkaa luottamasta sinuun.
Vikke pärskähti. Minä hymyilin.
- Seuraavana vuorossa Ashley Cox, hevosellaan Golden Victory! Valmistautuu Lovell, Groos, Austin! kuului kaiuttimista.
- No niin Vikke, nyt on meidän vuoromme, sanoin ponille.
Ori lähti kiltisti käyntiin. Hymyilin onnea. Tiesin, että nyt me onnistumme. Ja vaikkemme onnistuisi, tiesin sen, että minä luotin Vikkeen. Minun täytyy nyt vain uskoa itseeni, ja uskoa upeaan poniini. Ja ennen kaikkea, ratsastaa!
Tuomarin kommentti: Tästä tuli todella ihanat ja nostalgiset fiilikset, palasin ajassa taaksepäin niihin onnellisiin, ehkä hivenen siirappisiin heppatyttökirjoihin. Juoni oli selkeä ja tarinaan oli sisällytetty jonkinlainen pienimuotoinen Ashleyn kasvutarina - oivallus siitä, että aina ei tarvitse onnistua, kunhan yrittää. Aldan suorituksen vauhdikkuus tuli hyvin esille muusta ei-niin-vauhdikkaasta tekstistä ja hymy pinttyi varmaan loppupäiväksi suupielilleni. Olisin kaivannut lisää sitä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta toisaalta se olisi tehnyt tarinasta jo aivan erilaisen ja se nostalginen heppatyttökirjamaisuus olisi heitetty siinä ohessa mahdollisesti romukoppaan.
26.07.2020, kirjoittanut Ashley Cox (omistaja, VRL-13542), Power Jumpista kotiin
Fiilikset kotia kohti ajaessamme olivat ristiriitaiset. Treenit Power Jumpia varten Viken kanssa olivat menneet niin loistokkaasti, pieniä virheitä lukuunottamatta. Vikke oli ollut niin helppo, hyvä ja taitava ratsastettava. Kävimme jopa Power Jumpiin keskittyneessä yksityisvalmennuksessa, Suomessa saakka! Viken osalta taas Power Jump - viikonloppu ei ollut sujunut ollenkaan loistokkaasti. Lauantaina verryttely oli sujunut mallikkaasti, kun kilpailimme 120 senttimetrin korkeudella tasokkaassa luokassa. Radalle päästessämme kuitenkin poni jäätyi aivan totaalisesti, kuin myös ratsastaja, ja radan menimme aivan liian hitaasti, neljällätoista virhepisteellä. Pääsimme kuitenkin kilpailemaan arvoluokkaan sunnuntaina, joka ei sekään niinkään hyvin mennyt, läpi päästiin kahdellatoista virhepisteellä. Siinäkin Vikke jäätyi, ja minä puolestani hermostuin. Vaikka kilpailut olivatkin kovan luokan kisat, ja olimme molemmat kouluratsastuksen ystäviä, harmittihan ne huonot tulokset silti. Etenkin, kun treenit olivat menneet niin hyvin.
Olin silti ylpeä Vikestä. Se oli jaksanut pitkän matkan Englannista Suomeen, käyttäytynyt fiksusti, ja jaksanut useat treenit ennen koko matkaa. Ja vaikka kumpikin meistä jäätyi lauantain radalle, ja sunnuntaina toinen jäätyi ja toinen hermostui, pääsimme silti molemmat radat hyväksytysti läpi. Extrakorkeilla esteillä, ja ensimmäisellä omalla kasvatilla, omalla kouluponilla kouluratsastajana, olihan se jo super hieno suoritus.
25.07.2020, kirjoittanut Ashley Cox (omistaja, VRL-13542), Power Jump (sijoitus 29/31)
Kauniit kaksi connemaraani odottelivat vuokrakarsinoissaan - toinen aivan läpimärkä hiestä, ja toinen suloisen lastenponin näköinen kuiva poni odottamassa vuoroaan. Välillä (tai oikeastaan aina) mietin, miten juuri minun ensimmäinen kasvattini, juuri minun ponini, oli tuollainen täydellisyys. Kaikki samassa paketissa; kuuliaisuus, kiltteys, kapasiteetti, ja mun kasvatti!
Tallissa vilisi porukkaa, jotkut hoitamassa hevosiaan, toiset stressaamassa hevosiaan, ja jotkut vain katselemassa tai avustamassa. Useampi pienempi lapsi oli käynyt silittelemässä Scottia ja Vikkeä, etenkin Vikkeä, sillä se oli erinomainen tuohon tarkoitukseen. (Orja)lapseni Erica ja Jenny olivat jo hoitaneet Viken minulle melkein valmiiksi, enää kilpailunumero puuttui.
- Mikä se numero olikaan? tyttäreni Erica kysyi.
- 71, vastasin laittaessani blingeillä varustettua kisakypärääni päähäni.
- Äiti milloin minä pääsen Power Jumpiin? kymmenvuotias tyttäreni Jenny kysyi.
- Sitten, kun mulla on sulle 120cm hyppäävä poni, ja sitten kun olet itsekin suoriutunut ensin vaikka niistä helpon A:n kouluradoistakin, vastasin.
- Meillä on vaikka kuinka paljon poneja! Miksen saa kilpailla Amalla, se ainakin osaa!
Ama oli mieheni suuri ratsuponi, joka oli erityisen haastava, mutta erityisen hieno menopeli.
- Älä nyt vänkää, koitetaan nyt ensin suoriutua näistä kahdestakin ponista, vastasin, ja nappasin Viken ohjat käteeni.
Lähdin taluttamaan Vikkeä ulos tallista. Tyttäreni seurasivat perässäni. Tallin ovesta ulos päästessäni hyppäsin ponini selkään. Tytöt auttoivat minua molemmin puolin, tuntui ihan formulakuskilta, Vikkekin oli ihan ihmeissään.
- Tsemppiä, vanhempi tyttäreni huikkasi minulle, kun lähdimme Viken kanssa kävelemään kohti maneesia.
Saavuin maneesiin, ja siellä olikin jo uskomaton määrä porukkaa. Yritin bongailla miestäni Jonia, mutta en löytänyt häntä. Vikke vaikutti rennolta ja tyytyväiseltä kävellessäni ja katsellessani ympäri maneesia. Tunnistin muutamia hevosia, ratsastajia en niinkään. Suomenkieliset kuulutukset kuuluivat ensin, jonka jälkeen vasta englanniksi. Kuinka mukavalta tuntuikaan kuunnella välillä suomea jonkun muunkin suusta, kuin oman perheen. Vaikka minä olinkin perheestämme ainoa, jolla ei ole Suomen kansalaisuutta, oli maa minulle silti tärkeä.
- Hei! kuului katsomosta.
Se oli mieheni Joni. Rakas suomalainen mieheni Joni. Että tuntuikin kotoisalta. Oma rakas, ehkä jopa kaikkein rakkain poni allani, rakas mies vierelläni, suomen kieltä kuunnellen. Tuntui kodilta. Tuntui hyvältä. Tämä oli se rento fiilis ja kaunis hymy, jonka halusin pitää loppuun saakka.
19.07.2020, valmentaja Julius Palovaara, Power Jump - estevalmennus
Ashley Cox ratsasti maneesiin Golden Victoryllä, hyvin tasokkaan oloisella connemaranponilla. Vaikka ponissa oli selvästi potentiaalia ja Ashley vaikutti kaikin puolin ammattitaitoiselta, en voinut pitää Vikke-ponia minään muuna kuin söpönä. Söpöyden lisäksi Vikellä oli laadukkaan näköiset askeleet ja nuorena orina se osoitti vieraassa paikassa ihailtavaa kylmäjärkisyyttä olemalla kuin kotonaan – tai niin oletin, sillä ori ei uudesta paikasta hötkyillyt.
Ashleyllä ja Vikellä ei ollut Ashleyn kertoman mukaan mitään ongelmia ja paikanpäällä oltiin lisätreenin vuoksi. Koska hyvällä perusratsastuksella pärjää myös kiperissä tilanteissa vähintäänkin kohtuullisesti ja mahdollisilla erikoisilla tempuilla ei välttämättä saa kaikkialla kunniaa, päätimme tehdä perusharjoitteita, joista olisi myös tulevaisuudessa hyötyä.
Ensimmäiseksi pyysin Ashleytä lähestymään lävistäjillä olleita yksittäisiä pystyjä. Vikke hyppäsi oikein nätillä tekniikalla ja rauhallisesti, vaikka toisen esteen iloisen keltaiset puomit olisivat voineet olla saaliseläimen mielestä uhkaavia. Vaikka laukka itsessään oli laadukas, lähestyminen oli hieman vino. Uudella kierroksella ongelma toistui ja käskin Ashleytä varmistamaan, että istuu keskellä satulaa myös kevyessä istunnassa. Vikke näytti hakeutuvan ratsastajan painon alle hyvin herkästi, milloin ratsastajan vinous näkyi koko ponissa. Ashleyn istuessa vakaammin myös lähestymiset suoristuivat ja paketti pysyi paremmin kasassa.
Myös kisakorkeuden okserit ylittyivät helposti niin lyhyemmällä kuin pidemmälläkin tiellä. Viken ollessa nuori poni käskin Ashleytä olemaan vieläkin nopeampi apujensa kanssa, ettei Vikke turtuisi tai menettäisi hienoa asennettaan. Radalle siirtyessä ja Viken innostuessa kehotin mieluummin ottamaan pari terävämpää pidätettä, jonka jälkeen olemaan täysin rento kuin tekemään monia, hitaita pidätteitä ilman kunnollista myötäämistä.
Ashley ratsasti Vikellä siistin radan, vaikka potentiaalia selvästi löytyi myös toisen vaiheen ratsastamiseen. Sarjalle käskin ratsukon uudestaan, tällä kertaa paremmalla tuella. Vaikka ratsukko selviytyi sarjasta myös ensimmäisellä kerralla, selvemmällä tuella Vikke ylitti viimeisenkin esteen varmemmin ja ilman hipaisua puomiin.
Valmennuksen päätteeksi ihailin vielä kerran ääneen, kuinka mahtava luonne Vikellä tuntui olevan jo pelkän yhden valmennuksen perusteella.